perjantai 25. lokakuuta 2013

NE HUONOT UUTISET

H tuli tänään kotiin kera huonojen uutisten - oli lääkäri soitellut Hugon koepalan tuloksia ja kuten epäiltiin, kasvainhan se on kyseessä. Mä olen tätä asiaa onneksi (ja onneksi) ehtinyt miettiä tuon parisen viikkoa, ja paljon olen tosiaan miettinytkin, eli ei tullut ihan hirveänä järkytyksenä ja osaan jo suhtautua tällä hetkellä tilanteeseen melko kylmän rauhallisesti. 

Pahalta tuntuu, mutta päätös oli tehty jo ennen tuloksia: sovittiin yhdessä H:n kanssa, että jos kyseessä on kasvain ja jos sille ei mitään voida tehdä, me ei aleta kipulääkkeillä ynnä muilla toisen eloa pitkittämään, me kun ei voida tietää kuinka paljon tai ylipäätään miten toiseen sattuu. Jo nyt on parina iltana Hugolta jäänyt ruoka syömättä ja työläältä se syöminen myös näyttääkin, poski sen kun suurenee ja suurenee, joten kohta varmasti vaikuttaa jo tasapainoonkin, eli en näe syytä lähteä "leikkimään" kipulääkkeillä. Lääkärihän tätä ehdotti, että voitaisiin antaa kipulääkettä aina siihen asti kunnes ei enää syö, mutta... ei tunnu oikealta, suoraan sanottuna, joten mahdollisesti alkuviikosta soitellaan sitten aikaa Viimeiselle Reissulle. Muistan että edesmenneet rottani lopetti äidin miesystävä, mutta samaa ns kohtaloa en halua Hugolle. Hugo tuli elämääni melkein heti H:n jälkeen, muuttivat molemmat meikäläisen katon alle rytinällä.

En osaa sanoin kuvailla miten pahalta tuntuu, tai miten pahalta on tuntunut jo pari viikkoa, mutta toisaalta on jopa vähän helpottunut olo, kun saatiin vihdoinkin se tieto ja varmuus asiasta - nyt ei enää tarvitse spekuloida ja miettiä, nyt tiedetään.

 Yritetään saada aika ei nyt vaan seuraavan viikon alkuun, jolloin H on vielä kotona. Luulen, että minä jään kotiin Rymyn kanssa, koska H on meistä kahdesta se, joka osaa suhtautua tällaisiin asioihin rationaalisemmin. Minähän se itkeä tillitin jo viimeksi lekurissa, erittäin tunteellinen kun olen. Tiedän, että tulen hajoamaan, ja teen sen mieluummin kotona, enkä lähde päätöstäni sen enempää selittämään. 

Kiitos kaikille tsempeistä, paranemistoivotuksista, lämpimistä ajatuksista ja muistamisesta niin täällä kuin facessa. Homma ei nyt mennyt ihan kuten tahdoin, mutta sellaistahan se elämä valitettavasti on. En osaa sanoa jääkö blogi tauolle, siirrytäänkö Rymyn kanssa jonnekin muualle kirjottelemaan, vai jatkanko täällä kenties kera uuden nimen - kaikkia näitä asioita ehdin miettimään sitten joskus... ideoita otetaan toki vastaan. Palaillaan, ainakin jossain vaiheessa!

4 kommenttia :

  1. Voi sua <3 Tekee niin pahaa sun suru.
    Me kun vietii Onni viimiselle reissulle, ni mä itkin ihan hysteerisenä. En oo ikinä itkeny niin kovasti.
    Se on kun lapsestaan joutuu luopumaan :(
    Voimia ja viestitellään ja jos lenkkiseuraa tarttet ni ilmota!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiedän, että itse itkisin kanssa - siis todella hysteerisenä, nimenomaan - ja sen takia mä en tahdokaan mennä. Ei sillä, että häpeisin, mut jotenkin haluan itkeä itkuni kotona, rauhassa, enkä julkisesti jossain odotushuoneessa. Hugo on kuitenkin ollu meillä oikeesti koko sen ajan mitä ollaan H:n kanssa oltu yhdessä, mä en tajua miten osataan olla ilman. Se on kuulunu niin tiivisti meidän arkeen ALUSTA asti :/ Ja joo, toi lenkkeily vois olla taas ihan hyvä idea, jahka tää lämpö ei vaan puske kunnolla päälle. Nyt on illan yskittänyt... koska toinen kierros tätä tautia oli JUST se mitä tähän väliin kaipasin. Kiitos, taas, koska niin se vaan on, että jaettu suru on vähän helpompi käsitellä kuin jos sen pullottaisi sisälleen <3

      Poista
  2. Voi ei, olen niin pahoillani puolestanne. Voimia ja jaksamista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos. Mulla on tosiaan ollut aikaa käsitellä tätä asiaa nyt se kaksi viikkoa ja sinä aikana oon ammentanut voimaa jokaisesta lämpimästä ajatuksesta ja kommentista, kuten tulen tekemään jatkossakin. Alkuun ajatus Viimeisestä Reissusta tuntui jotenkin todellatodellatodella sietämättömältä ja pisti itkemään heti, mut pikkuhiljaa oon ymmärtänyt, että tässä - kuten monessa muussakin asiassa - on nyt vaan mietittävä asiaa Hugon kannalta, ettei toisen tarvitse kärsiä ja kipuilla ihan vaan koska mä en osaa ajatella elämääni ilman tuota piikkipalloa :( Nyt mä taas muistan miksi rottien jälkeen olin pitkään sitä mieltä, etten ikinä hanki uutta lemmikkiä, sniff.

      Poista