POIMINTOJA IHMISORJAN TAJUNNANVIRRASTA

Taas täällä! Eipä mulla tällä kertaa kai paljoa ole asiaa, mutta (oli näköjään sittenkin) pakko tulla silti jakamaan pari juttua... törmättiin nimittäin tässä yhtenä päivänä lenkillä johonkin öttiäiseen - näin vain vilaukselta, en tiedä oliko jänis, orava vai tosi iso torakka, keh, mutta joku riittävän suuri ja nopea otus se joka tapauksessa oli, sen verran ehdin rekisteröimään. Rymy meinasi suureksi kauhukseni lähteä perään, ja lähtikin; ehti ottamaan pari juoksuaskelta, toisin sanoen, mutta kun kutsuin luokse ja lähdin itse toiseen suuntaan, niin poitsu reagoi nimeensä heti ja ampaisikin meikäläisen perään, jee! Hetken pohdin miten olisi käynyt jos kyseessä olisi ollut jonkun pikkuinen puudeli, olisikohan Rymppä silti lähtenyt mun perään... oon ollut sen aita-episodin jälkeen enemmän kuin varuillani ja muutenkin koko ajan vähän epävarma olo. En tykkää yhtään, koska se epävarmuus eittämättä ei jää Rymyltä aistimatta ja se näkyy sitten mm. meidän lenkeissä. Paitsi että! Lenkit on nykyään niin paljon rennompia, verrattuna. Edelleen jotkut koirat pistää Rympän leikkimään magnustia ja saattaa se välillä vastatakin, jos joku haukkuu, mutta harvemmin enää aloittaa. Nyt on parilla kerralla mennyt tosi hyvin, siis. Vetäminenkin riipppuu niin päivästä ja ei-niin-yllättäen, pitkälti mun mielentilastani. Se on ollut ehkä jännintä huomata, kuinka se ihan oikeasti vaikuttaa.

 ---

Oon ehkä maininnutkin asiasta, mutta tuntuu siltä, että kotioloissa Rymy on lähiaikoina jotenkin, um, muuttunut. Tai ehkä se oikea sana on kasvanut. En osaa oikein edes selittää miten. Tai no, rauhoittunut se on ainakin, vaikka leikkii edelleen enemmän kuin mielellään jos sille tuulelle sattuu. Yhdessä vaiheessa meidän arki oli kuitenkin sitä, että pentunen joko juoksenteli lelujensa kanssa ympäriinsä ihan koko ajan ja/tai vinkui vinkumistaan jos jäi ilman huomiota. No, Rymy on edelleen "loistava" pikku-apuri, ihan turha kuvitella, että saat pestä lattian tai vaihtaa roskapussin tai biojätepussin tai tehdä ylipäätään mitään muutakaan ilman tutkivaa kuonoa, mutta se menee enemmänkin uteliaisuuden piikkiin, ei huomionhakuisuuden. Luulisin? Ja täytyy sanoa... niin söpöjä kuin ne pennut aina ovatkin, mä todellakin odotin alusta asti sitä hetkeä kun Rymy on aikuinen, koska mä henkilökohtaisesti haluan aikuisen koiran. Eihän se vielä kokonaan ole, mutta kai se vuoden rajapyykki sekin jotain meinaa. Pikkuhiljaa alkaa hahmottumaan millainen koira meidän Liquoricecaramel oikein on, oikeasti.

---

Aiheeseen liittyen (ja mä kuvittelin, ettei mulla edes tänään ole paljoa sanottavaa, ahem?), se on paljon fiksumpi kuin mitä mä odotin, vaikka välillä se tuntuu just niin höpsöltä kuin vain olla ja voi. Foorumeiden ja kirjojen perusteella "tiesin" suunnilleen sen verran, että vinttikoirat kyllä oppivat, jos vaan viitsii omistajansa yrittää. Oikeastaan tiettyjen juttujen opettaminen Rymylle on ollut ihan järkyttävän helppoa... esim. istuminen (se, millä mielellä poitsu on ja haluaako totella on sitten taas asia erikseen, huoh) ja toi sisäsiisteys. Melkein kaikilla, joille kerrottiin, että meille tulee koira, oli sanansa sanottavana tässä asiassa ja suurin osa näistä muisti mooooonta kertaa mainita ja huokailla, kuinka seuraava vuosi meidän elämästä vietettäisiin lattioita pesten, ihan niinkuin se olisi joku painavakin syy olla hankkimatta koiraa (btw, ei se ihmislapsikaan heti potalle opi vaikka vaippa pois otettaisiinkin, sen verran olen töissä oppinut). Välillä on sellainen olo, että tekis mieli jutella näiden tiettyjen ihmisten kanssa uudestaan ja heittää pari faktaa ilmoille. Joo, se on ihan totta, että koirat ovat yksilöitä siinä missä ihmisetkin ja osa oppii nopeammin, osa ei ollenkaan, ikävä kyllä, mutta kyllä mä aika paljon laittaisin viitsimisen piikkiin. Ja siis nimenomaan sen omistajan viitsimisen. Yhdet tuttavani ottivat koiran ja luopuivat siitä ihan parissa kuukaudessa kun "ei se oppinut edes sisäsiistiksi ja sitten siitä lähti ihan hirveästi karvaa!" (Silleen, NO SHIT SHERLOCK???). Kun sitten tuttavani kysyi meidän koiruudesta ja sai kuulla, että oppi sisäsiistiksi suht nopeasti, ehti ainoastaan parit kakat tehdä matolle ja muutamat pisut lirauttaa sisälle (ja nekin tähdättiin paperille, useimmiten), niin tämän ihmisen naama oli kyllä niin näkemisen arvoinen. Ei päässyt sanomaan "I told you so", hah!

---

Minä oon pienestä pitäen tahtonut koiran. En kuitenkaan ikinä osannut sanoa millaisen tai minkänäköisen tahtoisin, tiesin vaan etten ikinä tahtoisi mitään kultaistanoutajaa tai saksanpaimenkoiraa. Simsiä pelatessani, valitsin melkein alusta asti aina vinttikoiran, yleensä musta-valkoisen ja loinpa joskus oman koirarotunikin, joka oli vinttikoira, musta-valkoinen ja nimeltään toscanvinttikoira. Yksi versio taisi olla toscanan. Pointti on kuitenkin se, että ottaen tämän huomioon, oon selkeästi selvännäkijä - Rymyn äitihän on Tosca :D Oon tässä miettinyt, että Rymyssä yhdistyy oikeastaan kaikki se, mitä koiralta tietämättäni hain. Se on niin persoona, ja mitä vanhemmaksi se kasvaa, sitä enemmän se persoona alkaa näkymään. Kaikki koirat, joita olen elämäni aikana tavannut, ovat olleet jotenkin... samanlaisia. Tuntuneet samanlaisilta, vähän niinkuin toistensa kopioilta, vaikkakin pienillä eroilla varustettuna. Enkä sano tätä mitenkään pahalla. Totuushan on se, että monia näistä koirista, en tuntenut kunnolla, joten päätelmiä pystyin, tai pystyn, tekemään ainoastaan näkemäni ja tuntemani perusteella. Toki, tekisihän se elämästä ihan pernanan helpon, jos tuo meidän otus tekisi kaiken mitä pyytäisin, välillä jopa ennen kuin ehdin pyytää, mutta... parempi näin. Myönnän olevani vähän liian kontrolloiva ja jokainen päivä Rymyn kanssa pakottaa mut tajuamaan että mä en pysty hallitsemaan kaikkea, enkä kaikkia - muistuttaa mulle, ettei mun kuulukaan.

---

En tiedä. Muistan meidän naapurin koiran, jota aina lapsena kävin lenkittämässä ja muistan mummin kavereiden koirat, joita siliteltiin ja rapsuteltiin ja joiden kanssa aina leikittiin. Paria näistä otuksista ihan oikeasti rakastin, vaikka osaa näin tosi harvoin. En muista tehneeni mitään näiden koirien luottamuksen saavuttamiseksi, ne vaan kuuluivat mun elämääni ihan alusta asti. Kai ne ottivat omakseen, lapsi kun olin? Mene ja tiedä. Eikä sitä kai silloin edes osannut ajatella. Paitsi tänään. Tänään kun koira makasi viileällä lattialla, antoi mun rauhassa silittää ja hieroa itseään, kurkkia hampaita ja puristella tassuja; poitsu vaan pisti silmänsä kiinni ja nukkui. Silloin se jotenkin iski. Tänään, kun olin juuri antanut Rympälle herkun ja kutsuin sen jälkeen Miehekettä sanalla "tule" - koira pudotti herkun suustaan, kääntyi ympäri ja jolkotti mun luokseni. Silloin se iski uudestaan. Ehkei meidän poitsu tule ikinä olemaan yhtä "helppo" kuin mitä kultainenoutaja (anteeksi, yleistän) tod näk olisi, mutta se tunne kun itsepäinen vinttari heittää herkun suustaan kun luulee sun kutsuvan itseään? Se on aikamoinen tunne sekin.

---

Tultiin tänään kaupasta ja meidän juuri ostetun SCARBBLE-pelin ohjeet oli revittynä sohvalla, mun sukka lattialla lutkutettuna ja rintaliivit nuoltuina. Miehekkeen vaatteet koskemattomana sen omalla penkillä (jonka ohi poitsu on suunnistanut, suoraan mun vaatteideni luokse, jotka olin unohtanut heittää vaatehuoneeseen). Ja mua nauratti. Ihan hemmetisti. Ihmiset pyörittelee silmiään ja voivottelevat, jos kerron, että Rymyllä on tapana jyrsiä meidän sohvaa jos ollaan pitkään poissa tai jos ei olla ehditty aamulla puuhailemaan kunnolla ja hassuinta siinä on se, että ne luulee mun olevan vihainen. En mä ole vihainen, muuta kuin itselleni, jos tosiaan ei olla vaan "ehditty" puuhailemaan kunnolla - mä olisin kuitenkin aina voinut nousta hitusen aikasemmin. Mutta sitäkin enemmmän, mä oon yksinkertaisesti huolissani Rymystä, en siitä hemmetin sohvasta tai niistä liiveistä. Jos se vaikka saa siitä sohvasta vielä joku päivä, ennen kuin saadaan uusi, jonkun palasen irti ja entä jos me ei olla paikalla ja se tyyliin tukehtuu? Meillä on kaikenmaailman ruohoa ja roskaa lattialla siitäkin huolimatta, että välillä imuroin neljä kertaa päivässä ja kumma kyllä, alan pikkuhiljaa olemaan okei senkin asian kanssa. Enkä mä stressaa enää samanlailla samanlaisista asioista kuin ennen. Silti. Parasta tässä kaikessa, tuon koiran itsensä lisäksi (sille kun saa nauraa sen kymmenen kertaa päivässä, joskin välillä tuntuu, että se nauraa mun kanssa), on kuitenkin se, etten mä anna mun allergioideni enää pyörittää meidän arkea, ei tarvii enää pakkomielteisesti välttää asioita ja pelätä koko ajan pahinta. 

---

Tiivistettynä? Toistan itseäni, oon sanonut tän ennenkin, mutta... Kannatti uskoa sitä tunnetta - sitä tunnetta, joka kertoi mulle Rympän kuvan nähdessäni, että tässä on meiän koira. Kannatti olla kuuntelematta kaikkia niitä, jotka väitti, ettei tässä voi käydä kuin huonosti, sillä vaikka mun allergiat päättäisi joku päivä tehdä comebackin, niin tuo pieni, hassuakin hassumpi otus, on opettanut mulle jo nyt niin paljon, että tää on yksinkertaisesti sen arvoista. Peukut pystyyn ettei niin kuitenkaan käy, 'kay? Btw. Tuo meidän hassu otus on istunut nyt jo n. 15 minuuttia pihalla, samassa kohtaa, ja vaan katselee ympärilleen. Välillä toki yrittää napsaista hyttysen tai pari suuhunsa. Naapurin pieni mäyräkoira pistää välillä konsertoiden, varsinkin jos huomaa Rymyn pihalla (naapuririvitalo on hieman meitä korkeammalla), mutta jostain syystä meidän pihalla, Rymy ei oikeastaan ikinä vastaa mitään, kuuntelee vaan kummissaan ja näyttää miettivän, että mitähän ihmettä tuokin oikein riehuu? Saattaa tosin olla, ettei Rymy vaan ymmärrä, että haukunta kohdistuu häneen itseensä kun pensasaita on niin korkeana, ettei noin alhaalta välttämättä edes näe tuota naapurien terassia saati sitä pientä koiruutta. Hmm. Täytyykin käydä kokeilemassa miltä tuo meidän piha ja ympäristö näyttää alle metrin korkuisen silmin :D

MEIÄN KOIRA

... on aikamoinen mammanpoika ja kotona ollessani usein seuraa meikäläistä kuin pieni varjo.  Yöllä, ainakin minun, on ihan turha kuvitella käyväni syömässä "salaa" - siinä vaiheessa kun käännyn ympäri mennäkseni takaisin sänkyyn, löytyy poitsu selkäni takaa kiltisti istumasta ja odottamassa juustopalasen ilmalentoa. Samoin minut ja sisko otetaan usein vastaan varsin, suorastaan ärsyttävän, riehakkaasti kun taas Miehekkeen palatessa kotiin, aina ei jakseta edes nousta sohvalta :D

... on välillä täysin uusavuton. Silloin kun minä istun vessassa ja olen unohtanut sulkea oven kunnolla, ei ole mitään ongelmaa avata ovea kuonon avulla ja tulla seuraksi vaikka pärjäisin ilmankin. Mutta voi kappas, jos terassin ovi on ihan vähän raollaan, siitä ei kyllä pääse ulos mitenkään. Sama koskee sisääntuloa. Lelukorikin on välillä haasteellinen jos juuri se luu on muiden lelujen alla. Silloin on pakko vinkua ja silmäillä Ihmisorjia niin kauan, että jompikumpi heltyy avuksi, huoh.

... osaa kerjätä - kerjäämättä. "Mä olen vaan pieni nälkään kuoleva koira, joka ei ikinä saa mitään safkaa. Mun on vaan pakko maata täällä pöydän alla ku ei muutakaan jaksa ja yrittää kerätä kaikki tippuvat jämät, nyyh."

 

... varastelee vaatteita, silloin tällöin. Mamman vaatteet revitään, lutkutetaan ja silputaan. Miehekkeen vaatteita halitaan nätisti sohvalla - jos sitäkään, välillä kävellään vaan reteesti ohi.

... inhoaa tassujen pesua, eikä nähtävästi oikein tiedä mitä mieltä olisi vedestä tai uivista ihmisistä.

... saa kaikki luunsa sohvan alle ihan nanosekunneissa. Luita on myös pakko syödä juuri niin lähellä sohvan reunaa, että ne varmasti tippuvat sen kymmenen kertaa, vähintään.

 ... nukkuu välillä sohvalla, välillä omassa pedissään. Mutta jos joku menee sohvalle päikkäreille, kaveri ilmestyy jalkojen päälle/läheisyyteen yleensä jo siinä vaiheessa, kun sinä vasta yrität suoristaa fleecepeittoa kauhealla kiireellä. Yleensä tämä samainen kaveri kellahtaa juuri sen kohdan päälle, jota olet yrittänyt suoristaa, eikä hievahda siitä mihinkään vaikka kuinka nyit, ja näin ollen ihminen saa sitten nukkua joku osa kylmänä O_o  Tietenkin sellaisessa tilanteessa, jossa itse toivot hellyydenkipeänä koiran pysyvän paikallaan kun kaivaudut pienen viereen sohvalle, otus protestoi häirintääsi siirtymällä mahdollisimman kauas... Rymy myös keksii aina parhaimmat ns. sohva-asennot selkänojatyynyjä hyväksi käyttäen (ja ne ovatkin nykyään juuri sen näköiset, epämuodostuneet kuin mitkä).

... rakastaa vesimelonia. Mm. Neiti Isosisko opetti Rymppää antamaan tassua vesimelonin avulla.

... on kova komentaja, tai pyytäjä. "Jos tarpeeksi kauan istun tässä namikaapin edessä ja vingun, tai makaan oven edessä, niin ehkä ne sitten ymmärtävät mitä mä tarkoitan. Voi noita ihmisiä, ne on jotenkin niin hitaita ja niinku... ei-älykkäitä!"

... on ihan(an) köpsä. Lisäksi, joskus olen aika varma, että poika luulee itseään kissaksi :P

SEKAMETELISOPAN AINESOSAT:

Tällä viikolla Rymy on kahtena päivänä joutunut olemaan yksin kotona n. neljä tuntia koska kummitätsy ei ollut käytettävissä, eilen pari ja tänään joutuu olemaan ehkä sen puolituntia tai tunnin. Ja ei voi muuta sanoa kuin huh, mikä helpotus!

Maanantaina otin itseäni niskasta kiinni ja lähdettiin jo hyvissä ajoin aamulenkille (jolloin tosiaan sain sen viestin, että voin olla menemättä tai mennä myöhemmin). Siis jopa niin aikaisin, että minä heräsin ennen Rymyä - oltiin yhdeksältä jo kotona. Sama toistui tiistaina. Molempina päivinä treenailtiin hieman lenkillä, käytiin äidin takapihalla riehumassa, kotiin tultuamme leikittiin, treenailtiin noutamista ja vähän irrottamista, leikittiin aktivointipelillä, tarjosin herkkuluuta pureskeltavaksi jne kunnes sitten rauhoituttiin n. tuntia ennen kuin mun piti lähteä. Heitin poitsulle lähtiessäni vielä kongin, tietenkin, ja lisäsin sohvan kulmiin vähän vaporubia. Kumpanakaan päivänä ei koiruus ollut tehnyt kotona mitään jäynää (mattoja ei tosin lattialla edes ole kun toinen odottaa pesua ja toinen odottaa kuivumista, thanks sateet!) - edes vaatteita ei oltu varasteltu, vaikka jätin tarkoituksella makkarin oven auki, että pääsee petiinsä nukkumaan jos siltä tuntuu. Keskiviikkona käytiin lyhyempi lenkki ja no, tänään ei olla vielä päästy pihalle ollenkaan, koska sataa aika mukavasti. Kohta varmaan käydään pikapyörähdys.

Olen tässä huomannut, että vaikka sateella Rymy ei mielellään mene takapihalle, katselee vaan terassin suojista maisemia, lenkille poitsu lähtee nykyään mukisematta, oli keli mikä tahansa. Ei siis pistä persettään maahan tai käänny takaisin kun tajuaa satavan. Ongelma on kuitenkin se, että vaikka olisi suht lämmintä, mutta sataa, Rymy kylmettyy tosi helposti, eikä näytä ollenkaan nauttivan lenkistä kuten yleensä, joten nyt lähti tilaukseen sadetakki! Itselleni ostin elämäni ensimmäistä kertaa vähän aika sitten muuten ensimmäiset sappaat - sinänsä huvittavaa, kun en ikinä työni vuoksi niitä ole hankkinut, vaikka lasten kanssa tulee ulkoiltua välillä sateellakin... onhan minulla noita saappaita tietty pentuna ollut, mutta ikinä en ole mokomia itse ostanut. Vihreys saattoi edesauttaa asiaa kylläkin :D

Vanhemmat eivät ehkä arvosta seuraavaa kommenttiani, mutta jotenkin on tullut huomattua, että lapset ja koirat ovat ajoittain niin samanlaisia, aivan samasta puusta veistettyjä. Jos työpäivän aikana ei päästä sateen takia ulos (note to self: sadevarusteet ja kunnon varavaattet olisivat ihan hyvä lisä lapsen hoitokassiin, sitten joskus kun sellaisen päädyn pyöräyttämään... se ei paljoa auta, että aikuisella on kunnon varusteet, jos lapsilla on mukanaan pelkät shortshit ja kangaskengät, tietteks?), lapset muuttuvat pieniksi hirviöiksi ja meno on juuri sen mukaista. Kaikki paikat tuhotaan, riehutaan, aina johonkun sattuu siinä hässäkässä - eikä korvia omisteta ollenkaan. 

Olen kerran saanut, aika yllättävässä tilanteessa, kuulla kuinka "koira on vain koira, meillä muilla on sentään lapsia" (Kyllä, olin aika tyrmistynyt ja teki mieli sanoa rumasti. Mieluummin koira, kuin lapsia, kiitos vaan!) ja voi että, siinä vaiheessa teki kyllä mieli laukoa pari faktaa tai vähintään todeta, että voi kuule, ei ne paljoa tavoiltaan tai tarpeiltaan eroa. Teki kyllä mieli myös kysyä, että "mitäs jos mä en voikaan saada lapsia? Siinä tapauksessa tosi ihanasti sanottu, kiitos vaan!" Ja no, eihän sitä tiedä. Onhan se ihan mahdollista. Mä en ikinä voisi mennä kenellekään sanomaan, että niiden kissa, tai koira, tai rotta on "vaan" jotain, oli tilanne mikä tahansa. Sain kuulla tätä niin usein jo silloin, kun omistin rottia, eikä se silloinkaan tuntunut yhtään sen paremmalta.

Okei, toki, ymmärrän kyllä. Lapsi on aina lapsi ja ihminen aina ihminen, mutta silti - jos meikäläinen kerran koiran on hankkinut, niin kyllä meillä (sori vaan) mennään sen koiran ehdoilla ja ajatellaan niin pitkälle kuin mahdollista sen koiran hyvinvointia ja tarpeita, koska se on riippuvainen meistä eikä toisinpäin... silti, ihmiset ovat kaikki erilaisia, eivätkä näe asioita samoin. Mun mielestä sitä pitäisi vaan kunnioittaa, is all - ainakin niin kauan kuin toisen näkemys ei ketään vahingoita.

Ja eteenpäin - sekä takaisin asiaan! Olen myös ehkä vähän paremmin oppinut lukemaan Rymyä, koen olevani edes hitusen parempi koiranomistaja kuin ennen. Toki kaikki koirat ovat erilaisia, mutta mullehan tää koirallinen elämä on ihan uutta muutenkin ja välillä tuntuu, etten tajua mistään mitään. Ja välillä taas tuntuu, että joka päivä oppii jotain uutta. Eilen mulla oli sellainen olo illalla, että ihan oikeasti, nyt poitsu haluaa päästä juoksemaan, vaikka ei Rymy mitenkään riiviö kotona ollut, tai erilainen. Oli vaan jotenkin energinen ja olisi hirveästi halunnut koko ajan noutaa. Joten pyysin Miehekettä antamaan mulle hetken "omaa aikaa" ja viemään koiruuden läheiseen metsään pienelle breikille. Kotiin palasikin hetken kuluttua yksi ERITTÄIN kuratassuinen koira, joka pääsi suoraan inhoamalleen tassupesulle ja Mieheke, joka totesi vaan, että joo, olit kyllä niin oikeassa, minä vaan kävelin sellaista kymmenen metrin pätkää edes takas ja tää veti ihan hulluna juosten sinne tänne. Kai tässä alkaa vihdoinkin oppia lukemaan toisen ns. tunnetiloja.

Mm. juuri nyt tiedän, että meillä kaipaillaan sinne lenkille, koska Rymppä ei enää tee tarpeitaan takapihalle ellei ole ihan, ihan, ihan, ihan pakko ja silloinkin pantataan ihan viimeiseen asti. Tiedän, koska joku nimeltä mainitsematon whippet jyystää hampaillaan pöydän alla varpaitani, vinkuen. 

Nyt vielä kun saisin Rymyn ymmärtämään, että kohta, tarkoittaa pitkässä juoksussa samaa kuin joo. Ei jotenkin mene sanat "mammalla on vielä aamupala kesken" perille, kumma juttu.

Rymylle on myös kehkeytynyt vihdoinkin se oma rutiini. Alkuunsa kun poika välillä herätti meidät vinkuen ja riehuen ennen viittä, välillä yhdeltätoista, nykyään Rymy herättää mut ekan kerran viimeistään ysiltä. Poitsu ei myöskään nykyään herätä mua heti, vaan menee yleensä ensin rauhassa loikoilemaan sohvalle. Hieman saattaa tossa ovensuussa piipata, mutta toteaa sitten paremmaksi antaa mun vain olla. Ja juu, joskus saattaa pyytää avaamaan terassin oven jo aamu seiskalta, mutta kesällä on ollut niin helppoa vaan avata ovi, jättää auki ja mennä itse takaisin nukkumaan. Rymystä on tosiaan kehkeytynyt auringonpalvoja ja tuollaisina aamuina sen useimmiten löytää takapihalta, ihan pensasaidan juurelta, juuri siltä aikaisen aamun ainoalta aurinkoiselta kohdalta. Hymyilyttää joka kerta. Siellä se vaan loikoo ja tuo kaikki roskat mukanaan sisään, ah ihanuutta! Kannatti ehdottomasti hankkia koira, nyt muistan imuroida paljon useammin enkä kärsi huonepölystä samalla lailla kuin ennen. Niih!

Ja okkei, jos nyt vaikka sinne pienelle lenkille :)

IMURI ON IN

Moiks!
---
Ensinnäkin, nyt se on sitten päätetty - kastraatio, nääs. Ensi kuun alussa, kuudes päivä tarkalleen ottaen, suunnataan kohti Jyväskylää ja Keski-Suomen Eläinklinikkaa (toivonmukaan tällä kertaa pääsen minäkin mukaan). Omat fiilingit ovat jotenkin... hassut. Ei sillä, että tosiaan olisi ikinä tarkoitus teettää poitsulla pentuja, mut silti sellainen outo "no mutta mitäs jos sit kadutaan myöhemmin, iiiks!?" -olo. Uskon silti, että tää oli varmasti ihan oikea päätös, meitä kaikkia ajatellen.
---
Ja sitten itse aiheeseen: siivosin tässä yhtenä päivänä taas kerran Hugon kaapin, eikä poitsu siivouksen jälkeen kipittänytkään suoraan takaisin kaappiin kuten oletin, vaan lähtivät tutkimusretkelle pikkuveikan kanssa :D Pakko oli napsaista pari söpöä kuvaa... ja kyllä, siilin tassut ovat likaiset kuin mitkä, koska pesulla käytiin vasta illalla.

---

Törmättiin eilen lenkillä ihan oikeaan luonnonsiiliin, ja voi jestas se oli iso! Varmaan neljä kertaa Hugon kokoinen. Ensin en edes ymmärtänyt mikä Rymyn säikäytti, katsoin vaan että "ai, joku muurahaiskeko?" mutta kun mentiin lähemmäs niin iso piikkipallohan se siellä pensasaidan alla tuhisi, ihan just niinkus Hugokin aina. Oli vissiin sen verran tuttu otus ja ääni Rymylle, koska poitsu vaan katseli hetken siiliä, ei tarvinnut haukkua tai tehdä lähempää tuttavuutta, ja jatkoi sitten ihan nätisti matkaansa :)

---

Tänään käytiin heti aamusta yli puolentoista tunnin lenkki, kun Rymyn oli tarkoitus olla tänään neljästä kuuten tuntia yksin (Mieheke palasi tänään töihin, eikä osannut sanoa monelta mahdollisesti pääsee kotiin). Minä siis ajattelin, että no, tehdäänpä sitten kunnon väsytyslenkki, nousin jo seiskalta ja käytiin jopa äidin pihalla riehumassa... eikös sitten tule töistä viestiä, että voin suurinpiirtein mennä milloin itse haluan :D Päätin kuitenkin mennä jo puoliltapäivin alkuperäisen ajan sijaan, että Rymy saa edes hetken harjoitella tänäänkin yksinoloa. Kohta pitääkin lähteä treenailemaan jotain, että on mahdollisimman väsy poitsu kun kotoa lähden.

Lenkistä vielä sen verran, että tänäänkin ohitettiin koira haukkumatta! Vähän piti mangustina ohituksen jälkeen katsella perään, mutta ainakaan ääntä ei pidetty, eli edistystä kai sekin :)

---

Sitten Rymyn näyte päikkäreistä - mamma makaa sohvalla, Rymy relaa viekussa.

Joskus käy niin, että uni iskee kesken jyrsimisen: "Ei mua... zzz... mitään... zzz... väsytä... zzz."

KLOONI

Hei, btw! Lisäsin Rymyn TWA -sivustoon ja tuli siinä samalla, taas kerran, selailtua poitsun isovanhempien tietoja. En ole ennen ihan niin tarkkaan käynytkään läpi mm. kuvia, mutta tänään sitten kävin (kiinnostaa ihan kauheasti miten tuo meidän tumma brindle on periytynyt ja mitä maita löytyy perimästä ja sitä rataa) ja bongasin yhden jutun---

Rymyn äidinäidinisä (jos nyt oikein katsoin?), eli Nevedith Eefa Empra, oli nimittäin parissa kuvassa aivan kopio meidän poitsusta! Miehekekin sanoi, että äkkiseltään katsottuna meidän riiviöhän se siinä seistä toljottaa :)

Copyright: Lanny Morry

Ja lisäksi...

1. Lisäsin tässä jokunen aika sitten "vanhat ulkoasut" osion tuonne OTHER INFO -linkin alle, minulla kun on tapana leikkiä varsinkin headerin kanssa suhteellisen usein (I ♥ Photoshop!), eh. 
2. Hugon asioista kiinnostuneille, olen tuota Hugon omaa ns. sivua päivitellyt aina välillä.
3. & KAVERIT -sivua on myös päivitelty hieman ja
4. kummitätsy lisätty + THE FAMILY -osioon, kun sinne ihan just kohta kuuluu ihan kirjaimellisestikin...
5. Ja eipä tänään muuta :)

PIENI KARKURI

Meillä taas sattunut ja tapahtunut, huoh.

Oltiin äipällä tässä tänään ja mulla on tosiaan tapana käydä kurkkimassa Rymppää vähän väliä jos on pihalla, ihan vaan varmuuden vuoksi - sivuaidat kun ovat edelleen suhteellisen matalat, kun ei olla ehditty uusimaan. Rymy on nyt kuulemma ottanut tavaksi hypätä meidän veneen päälle, joka on siis käännettynä aidan vierellä ja tuijottelee siitä maailmaa, kielloista huolimatta. Tänään kävin monen monta kertaa kieltämässä ja/tai houkuttelemassa pois, kunnes sitten yhdellä kertaa Rymppä taas seisoskeli veneen päällä, räkyttäen ohi kävelevälle koiruudelle.

Komensin ja käskytin alas, mutta ei hiljentynyt. Nousi uudestaan veneen päälle, otin alas ja yritin saada Rymppää kohti takapihaa, mutta poitsu otti, karkasi "käsistäni" ja loikkasi veneen päälle ja siitä matalamman aidan yli suoraan autotielle. Hyvä ettei lentänyt, oikeasti. Minähän sitten sydän villisti hakaten kävelin perään ja löysin Rympän tuijottamasta koiraa ja kävelyttäjäänsä. Heti en saanut kaapattua syliini, mutta toisella yrityksellä onnisti, kannoin kotiin ja käskin siskon menemään sulkemaan portin O_O. 

Ensi kerralla kun mennään takapihalle, poitsu saa luvan pitää nimellä ja puhelinnumerolla varustettua pantaa ja vene lähtee pihalta joko tänään tai huomenna, perhana. Aitakin on tarkoitus vaihtaa korkeampaan tässä ihan lähiaikoina, kun vaan saadaan ostettua sitä lisää.

Tämä tuli mulle vähän yllätyksenä, koko juttu - kyllähän Rymppä pölhöilee hihnassa ja haukkuu tietyille koirille, mutta Rymy ei oikeastaan ikinä räkytä muille koirille meidän pihalla, eikä myöskään yhdy naapurissa asuvien koirien räkytykseen, joten sinänsä on jotenkin outoa, miten äidin pihalla ohimenevät koirat saavat sen aivan kiihdyksiin. Tämäkin pieni otus käveli ihan nätisti ohi, en kuullut, että olisi kertaakaan haukahtanut tai pitänyt ääntä :/ Sisko sanoi, että Rymy on tehnyt nyt niin useasti ja seissyt veneenkin päällä monesti, mutta itse en ollut vielä kertaakaan tällaista nähnyt.

Tällä viikolla olisi muuten tarkoitus soittaa eläinlääkäriin ja varata kastrointi. Eiköhän se kuitenkin ole poitsun parhaaksi, kun "vahinkopentuna" ei olla jalostukseen käyttämässä.

PS. Ollaan muuten nyt vähän pohdiskeltu Rympälle kaveria, tai lähinnä sitä hankittaisko vai ei. Mieheke tuntuu olevan hyvin kiinni rahapolitiikassa ("Kaksi koiraa kustantaa tuplasti!"), mutta itse kokisin, että jos Rymyllä olisi kaveri, ei oltaisi kumpainenkaan niin sidottuja kotiin. Ei sillä, että siinä vaiheessa voisi jättää koiruudet keskenään monen moneksi tunniksi, duh, mutta voisi hieman paremmalla omallatunnolla joskus käydäkin jossain, tietteks? Meinaa välillä pelkästään kaupassa käynti olla liian vaikeaa, kun en tahtois jättää toista yksin :P

KOIRAKAVERI

HauvaHaaste

"Kuvia koirakaveruksien puuhista :)"

Lisää kuvia näiden kaverusten puuhista TÄÄLLÄ.

KERJÄLÄINEN

HauvaHaaste

"Nyt kerjätään niin että kuola vaan valuu!"

MIKE TYSON VS BRUCE LEE

On Wednesday and Thursday, we yet again had another so called puppy meeting with 

Sherlock. 

(Not that Rymy can be called puppy anymore, he's turning one year next month!!!)

The progress we've seen with these two friends so far, or mainly in Rymy's behavior that is, is quite something. It's awesome, honestly. Whereas in the beginning, Rymy was only trying to dry-hump the little rottweiler puppy (he was about 15 weeks at the time), he's almost completely given up on that one. Sherlock, despite showing some signs of that famous "negative age" where he'd rather do his way than what he's been asked to and despite his rough play-wrestling, has so far been quite gentle with Rymy. He does try and use his teeth a lot, of course, but there's luckily the fact that while Sherlock is heavy-built and strong and knows how to use his paws, too, Rymy is most definitely a lot quicker so they sort of balance each other out.

"What the hell are you doing?" Rymy asks, because he's never (as far as I can tell) done this. "I'm just enjoying this amazing smell," Sherlock says and Rymy's like, okay, I wanna try this thing too! And so he does...

To the audience, it felt like it went on and on about forever.

Rymy even tested this whole thing on his own, but his style differed from Sherlock's quite a bit...

Anyways. Other than that, the meeting included a lot of running and a lot of playing...

These two are actually quite silent when they play - mostly it's Rymy who makes some noise, if at all; either to let the playmate know that he's not comfortable with his huge mass on top of him ;D -- or because he's frustrated, for example, if he can't get a toy out of Sherlock's powerful jaws. Sherlock is quite smart, by the way, because when Rymy comes too close and tries to take the toy, he blocks our whippet with his body; he simply turns around. Rymy's answer to everything is naturally running so it gets kind of funny-looking when he's just running around Sherlock, persistently trying to get the toy and Sherlock just keeps turning around on the spot :D A nice way to tire our baby out, indeed.

Sometimes Sherlock would come seek shelter from Rymy's never-ending-energy by sitting next to us or like in this case, between me and my sister.

At this point, my sis was saying how she wants a dog like Sherlock, the kind that lets you pet him and everything! As much as Rymy loves people, he's never been one to enjoy petting as much as you'd "expect" a dog to enjoy and personally, I'm totally cool with it. It's our guests who usually find it odd and some even a bit annoying because all they'd wanna do is pet the dog. Their wants and desires are not, fortunately, my problem so I'm all good and content :)

Oh and! On Friday, after an hour or so, the boys both fell asleep on the floor. It took a while for both of them to calm down because they kept looking over their shoulders, so to speak, and at one point, I actually had to hold Rymy on the couch with a STAY -command just to get him stay still for a few minutes because all he wanted to do was go sniff the sleeping puppy and Sherlock really wasn't into it. Whenever Rymy moved, Sherlock was disturbed. Finally Rymy got it, calmed down and after a few more strolls around the puppy, he finally went to sleep... keeping an eye on the puppy while at it, of course. Sherlock also seemed to realize, in the end, that Rymy would not jump him or anything and just closed his eyes and started snoring.

Yeah, I had a lot of fun and I think the boys did too, so I really do hope Sherlock continues to visit us frequently :)

Hillalle

Oli tarkoitus tulla päivällä päivittämään blogia, pölisemään jotain meidän arjesta ja blah blah. En kuitenkaan tullut, koska lukaisin ohimennen Hillan blogin ja sen jälkeen kaikki mitä mun piti tänne kirjottaa, tuntui jotenkin niin... turhalta. Niin  vähäpätöiseltä ja oikeasti turhalta, että en saanut mitään aikaan. Istuin tässä koneella, tirautin itkut ja vietin hiljaisen hetken ensin Rymyä halien ja sitten, "kulta, tulisiks jo tänne? Mä tartteen halin." En ollut ehtinyt lukemaan blogia pariin päivään joten koko juttu tuli periaatteessa ihan yllättäen.

Tuntuu pahalta, mutta samalla tiedän, että pienen on nyt varmasti parempi olla. Olen siis seurannut Hillan matkaa melkein alkumetreistä saakka, tämän valloittavan whippet-neidin takia meillä on Rymy. Pitkään pohdin nimittäin italiaanon ja wipukan välillä ja loppumetreillä, tietoa etsiessäni, törmäsin Hillan blogiin ja pieni vei kuvineen sydämeni ihan täysin, vaikken koiraa tai omistajaansa ikinä ole tavannutkaan. Spesiaalimman tästä koirakkeesta tekee (teki?) ehkä se, että mä olen aina säästänyt Hilla-nimeä omalle tyttärelleni (sitten joskus) - silti, olen kuitenkin myös pari vuotta ennen Rymyä aina välillä, ihan salaa, haaveillut samannimisestä koirasta. Enkä valehtele, jos sanon, että tämän blogin päivityksiä odotin aina eniten, toi monen monta hymyä huulille - hihkuin jokaisesta edistymisestä Miehekkeelle ja tuskastelin jokaista takaiskua. Ollaan yhdessä peukutettu ennen jokaista operaatiota ja jännitetty tulevia uutisia.

Joten, tänään blogissa ei keskitytä Rymyyn. Tänään lueskellaan Hillan blogia, katsellaan kuvia onnellisesta ja rakastetusta hauvasta - ja ollaan kiitollisia kaikista niistä ihanista muistoista, jotka Maisa on jakanut meidän lukijoiden kanssa. Kiitos.